sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Karitsan katse


Karitsa
 

Synnyin juuri. Se on kovin outoa. Äitini katselee minua uteliaasti, nuolee turkkiani puhtaaksi. Maailma on uusi, se on valtava. Katson tähtistä taivasta yläpuolellani ja laajoja ketoja ympärilläni. Näin suureen maailmaanko minun on uskallettava tulla? Äiti, tarvitsen turvaa!

Rimpuilen jaloilleni. Huteraa. Näen paljon muita lampaita, erilaisia, eri värisiä ja eri-ikäisiä. Olen vastasyntynyt, enkä siksi tunne muita kuin äitini. Ovatkohan he ystävällisiä? Äitini lohduttaa minua hiljaisella kosketuksellaan. Kaikki selviää vielä.

Joukkoomme kuuluu myös kaksijalkaisia, ihmisiä. Muutama heistä näyttää aika väsyneeltä. Mikähän heitä niin väsyttää? Tuon yhden katse on lempeä, ehkä vähän huolestunut. Hän silittää minua ja hymyilee. Alan uskoa siihen, että tästä syntymisestä selvitään.

Nyt häikäisee! Äiti, päästä minut piiloon mahan alle! Kurkistan turvapaikastani, ja näen jotain valtavan kirkasta ja komeaa. Valo sattuu silmiin. Ensin yhden, sitten useamman olennon, jotka puhuvat meille. Korvissani humisee. En ymmärrä noita outoja sanoja. Yksi valoisista olennoista tuntuu katsovan suoraan minuun. Se katse tuntuu vatsanpohjassa saakka.

Laumamme ihmiset ovat hämmästyneitä ja tuijottavat suu auki olentoja. 

Joku taitaa itkeä. Mitä nyt tapahtuu? He kokoavat tavaroitaan ja ovat lähdössä jonnekin. Älkää jättäkö meitä!

Äiti rauhoittaa minua. Ihmiset ovat usein tuollaisia. Kiirehtivät paikasta toiseen. Ei hätää, ei ole syytä pelkoon.

Nukahdan. Äidin kylki on lämmin, sen vieressä on turvallista maata.

Herään siihen kun ihmiset tulevat takaisin. He vaikuttavat hengästyneiltä, kasvonsa punehtuneilta. Heitä ei väsytä enää, jokin on muuttunut. Se lempeäkatseinen tulee luokseni ja ottaa syliin. Hän juttelee hiljaa ihmeellisestä vastasyntyneestä. Puhuukohan hän minusta? Rauhoitun hänen matalaan ääneensä. Syntyminen, tähän maailmaan tutustuminen tuntuu jo ihan hyvältä. Nukahdan uudelleen.

Hanne von Weissenberg

Pastori, verkosto- ja yhteisötyön asiantuntia, Tampereen hiippakunta
 
Hämmästyttävän hyvää joulua jokaiselle!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kuusen kertomaa


Joulupuu herättää aina tunteita
 
 

Lapsena ihmettelin aina rakkaan joululaulun korskeaa aloitusta: ”Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella”.

Lapsuuteni joulukuusiin ei nimittäin tarvittu nauloja ja muttereita. Hain kuusen yleensä isän kanssa omasta metsästä ja sain koristella sen parhaaksi katsomallani tavalla. Kenties vanhempani hieman tasapainottivat koristelua myös yläoksille ulottuvaksi.

Aikuisena ja omien lasten myötä suhde joulukuuseen on tullut monisyisemmäksi.

Kuka noutaa kuusen Tammelantorilta vai tyydytäänkö tänäkin jouluna lähikaupan parkkipaikan suppeampaan valikoimaan?

Kenellä perheenjäsenistä on pisimmälle kehittynyt esteettinen silmä ja muototaju määrittämään, millainen on tasasuhtainen ja kaunis joulupuu?

Joulukuusi on meidän perheessä tapana koristella ennen joulurauhan julistusta ja ohrapuuron syöntiä. Koristelun aikana yleensä kaiken hötäkän keskellä väkisinkin mieli rauhoittuu.

En ole koskaan ymmärtänyt joulukoristeiden vaihtuvia trendejä, joihin vetoamalla markkinamiehet syytävät joka vuosi uuden värimaailman, materiaalit ja koristekuviot joulutunnelman luomiseen.

Joulukuusemme on läpileikkaus perheenjäsenten elämänvaiheista: sieltä löytyvät sulassa sovussa vanhat ja uudet koristeet, lasten päiväkotiaskartelut, lahjaksi saadut ja itse tehdyt koristeet. Väriskaala on epäsovinnainen, sillä kuusen koristelussakin tunteet menevät harmonian edelle.

Joulukuusen historiaa on jäljitetty 1600-luvulle asti: joulukuusi yleistyi ensin Saksan pohjoisosien säätyläiskodeissa. Vähitellen perinne kulkeutui ruotsalaisen sivistyneistön kautta 1820-luvulla myös Suomeen. Tiettävästi Suomen ensimmäinen joulukuusi on ollut vuonna 1829 helsinkiläisen paronin kotona. 

Joulukuusiperinteen vakiinnuttamisessa asennemuokkausta tehtiin sittemmin lastenlehtien kuvitetuissa joulurunoissa ja -saduissa.

Joulukuusi oli kuitenkin Suomessa vielä 1900-luvun taitteenkin jälkeen vain vauraiden perheiden ylläpitämä jouluperinne. Maalaistaloissa joulumielen nostattamiseen riitti kattoon ripustettava himmeli ja kynttilän harras liekki. Moni lapsi saattoi vielä sata vuotta sitten nähdä ensimmäisen koristellun joulukuusen koulun joulujuhlassa.

H. C. Andersenin satu Kuusi on moraalisesti ojentava satu, jossa tiivistyy joulukuusen jokavuotinen lyhyt mutta keskeinen merkitys joulumielen nostattajana. 

Vuodesta toiseen tunnen lämpimän mielenliikahduksen, kun viikkosiivouksen yhteydessä jostain löytyy kuusenneulasia edellisen joulun jäljiltä: joulukuusi tahtoo näin muistuttaa erityisyydestään myös harmaassa arjessa.

 

Päivi Heikkilä-Halttunen

Kirjoittaja on tamperelainen lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, joka on paneutunut myös jouluaiheiseen lastenkirjallisuuteen.
 
 
 
PAPPILAN JOULU
Maatialan pappilassa 4. adventtisunnuntaina 20.12. messun jälkeen klo 16 saakka
Riisipuuroa, glögiä ja pipareita tarjolla klo 11 alkaen niin kauan kuin riittää. Kaunis hartaushuone omiin hiljaisiin hetkiin.  Svengaavat joululauluhetket klo 12 ja 14. Päivän aikana mahdollisuus koristella piparkakkuja.
Tullessaan voi tehdä hyvää. Pappilan jouluissa kerätään kolehti vähävaraisille nokialaisille. Kolehdiksi käy kaikki säilyvä kuivatavara (esim. säilykkeet, kahvi, makaroni, suklaa) tai pieni valmiiksi paketoitu lahja lapselle (esim. vihko ja kynä, pikkuauto), päälle korttiin merkintä paketin sisällöstä.
 
 

maanantai 7. joulukuuta 2015

Ihmeellistä Valoa


Kynttilä
 
 

Mirja tarttui sydänlankaan ja veti sen suoraksi etusormen ja peukalon välissä. Valkoinen puuvilla silitti sormien pintaa. Mirja mittasi lankaa ja leikkasi rihman poikki. Kiiltävät metalliset sakset hän oli perinyt mummoltaan. Mummo oli säilyttänyt saksia rautaisen Singerinsä petsatusta puusta tehdyssä ruskeassa laatikossa. ”Sakset ovat niin terävät, ettei niitä tarvitse kuin näyttää langalle – ja viuh, lanka katkeaa kuin itsestään”, mummo oli nauranut, mutta vakavoitunut sitten: ”Niin että ole näiden kanssa varovainen Mirja.” Tuntui tärkeältä, että juuri nämä sakset leikkasivat säikeet.

Lankojen tuli olla juuri 44 senttimetriä pitkiä. Se oli tärkeää, sillä niin monta vuotta ne kantaisivat palaessaan.

Sydänlangat Mirja sitoi kiinni puutikkuihin, solmi langat sieville ruseteille ja kiristi. Parafiini, steariini ja mehiläisvaha olivat sulaneet lempeässä vesihauteessa, ja sinne sulaan massaan Mirja laski langat varovasti, nosti hitaasti, ja veti sitten kynttilänsydämet suoriksi ja asetti ne telineeseen kovettumaan.

Ensimmäinen valu tuli lähimmäksi sydäntä, ja siksi se oli rakkauden valu. Mirja laski kynttilänsydämen hiljalleen kattilaan. Kyllä rakkautta oli elämässä ollut. Mummo oli rakastanut häntä, sen Mirja tiesi. Ja hänkin oli rakastanut mummoa. Oli ollut myös miehen rakkaus, jonkin aikaa.

Lapsi oli kuitenkin ollut Mirjan elämän suurin rakkaus.

Mirja veti kiivaasti henkeä. Ajatus lapsesta oli sydämen ympärille kietoutunut lämmin vaate. Mutta samalla ajatus puristi kylmästi ja tukehdutti sielua.

Toinen valu kynttilään oli surua. Mirja näki massan jähmettyvän langalle liian paksuna kerroksena, valuvan noroiksi. Mutta surukin oli paksua, se oli tiheää ja muhkuraista kipua. Kun Mirja oli nähnyt lapiollisen mustaa multaa valuvan lapsen arkulle, maailma oli muuttunut pimeäksi paikaksi. Valoa oli sen jälkeen ollut vaikea havaita.

Siksi seuraavaksi kerrokseksi oli valettava toivoa. Toivo takertui surun pintaan. Jäi siihen, sinnikkäänä.

Jokaisen valun välillä Mirja sulki silmänsä ja antoi tilaa kullekin tunteelle, ja jatkoi sitten hidasta työtään. Kerros kerrokselta kynttilä vahvistui uumenen ympärillä. Siihen jähmettyivät yksinäisyys ja katkeruus. Siihen painautuivat myös ilot ja onnen hetket. Olihan niitäkin ollut.

Valmiit kynttilät Mirja jätti kovettumaan telineeseen. Jouluaaton aamuna hän asettaisi ne kynttilänjalkoihin. Ne syttyisivät, kun ilta kääntyisi yöksi.

Jouluyönä Mirja istuu hämärässä ja katselee kynttilöiden lepattavaa liekkiä. Hän on yksin, mutta uskoo, että vielä voi tulla joku, jonka kanssa jakaa kaikki, myös jouluyön ihme.

Sillä jouluyönä kaikki syntyy uudelleen.

 

Tuulia Matilainen

Tuomiokapitulin viestinnän asiantuntija, kirjailija




PAPPILAN JOULU

Maatialan pappilassa 3. adventtisunnuntaina 13.12. messun jälkeen klo 16 saakka

Riisipuuroa, glögiä ja pipareita tarjolla klo 11 alkaen niin kauan kuin riittää. Kaunis hartaushuone omiin hiljaisiin hetkiin.  Mika Karola laulaa ja laulattaa joululauluja. Tehdään yhdessä kortteja nimikkoläheteille ensi vuonna lähetettäväksi.

Tullessaan voi tehdä hyvää. Pappilan jouluissa kerätään kolehti vähävaraisille nokialaisille. Kolehdiksi käy kaikki säilyvä kuivatavara (esim. säilykkeet, kahvi, makaroni, suklaa) tai pieni valmiiksi paketoitu lahja lapselle (esim. vihko ja kynä, pikkuauto), päälle korttiin merkintä paketin sisällöstä.