maanantai 24. marraskuuta 2014


 

Ajatuksia diakonian arjesta

 
”Pienikin valo voi olla pimeässä ratkaisevan tärkeä. Se voi ohjata jonkun pois pimeydestä.

Älä siis kätke valoa, joka sinussa on. Joku voi sen avulla löytää suuremman valon.

Se valo, joka sinussa, lapseni, on, ei ole sinun valosi.

Se on minun Henkeni valo, ja se ohjaa sinua ja sinun välitykselläsi muitakin uuteen elämään.”

Maija-Liisa Heiskanen: Aamun Sana


Kuuntelen diakoniavastaanotolla asiakastani, jonka rahat riittävät juuri ja juuri vuokraan ja ruokaan. Kaikesta on pihistettävä, mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Yksikin isompi lasku tai yllättävä menoerä sotkee talouden. Kun mistään ei voi enää nipistää pois, ainut mahdollisuus on ruoka. Mietimme yhdessä, miten tulla toimeen. Usein olen neuvoton, en minäkään keksi mistä vielä voisi säästää. Voin olla tukemassa asiakastani ruokakassilla tai antaa osto-osoituksen kauppaan. Katsomme yhdessä onko tuossa lahjoituksena tulleessa laatikossa joku vaate tai kengät jotka voisi ottaa. Näin voi selvitä sinne seuraavaan työttömyyskorvaukseen saakka.

Ensi kuussa ei tule rahaa sen enempää, ja on vielä joulukin tulossa. Miten se menee?

Kuulen monen pelkäävän joulua. Jouluun liittyy niin monenlaisia tunteita, muistoja ja ulkonaisia vaatimuksia. Monet pelkäävät yksinoloa, yksinäistä joulunaikaa, jolloin kaikki auttajatahotkin laittavat ovensa säppiin moneksi päiväksi. Monella ei ole mitään paikkaa mihin voisi mennä.

Itse voi leipoa, valmistaa ruokia ja tehdä lahjoja, näin ne tulevat edullisemmiksi. Onneksi on kirpputoreja, joista löytää myös edullisesti paketoitavaa. Lahja voi olla myös puhelinsoitto, kortti tai vierailu.

Elämäämme mahtuu monenlaisia jouluja.

Kuuntelen myös surevaa, joka miettii miten selviää ensimmäisestä joulusta yksin.

Eron kokenut kertoo, miten kipeää tekee jo ajatuskin yksinäisestä juhla-ajasta. Onneksi on niitäkin, jotka iloitsevat ensimmäisestä joulusta yhdessä rakkaansa, lapsensa, lapsenlapsensa kanssa. Kovin erilaisia ovat vuodet.

Mietimme asiakkaani kanssa yhdessä mikä on joulun tarkoitus. Mikä siinä on oleellista? Hienot ulkonaiset puitteet vai joku muu? Voisiko ajatella että vähemmälläkin on väliä? Vähemmän onkin enemmän? Sisäinen taju jostakin suuremmasta onkin paljon tärkeämpää kuin ulkonainen meno?

Meille jokaiselle annetaan jouluna lahja. Se on Jeesus lapsi. Seimen lapsi on meille pelastus. Taivaan Isän lahja tuo meidän elämäämme sisäisen valon, joka lämmittää ja antaa voimaa.

Voin olla tuota taivaallista valoa välittämässä kun ojennan ruokakassia tai kuuntelen asiakastani ja toivotan hänelle hyvää ja rauhallista joulun aikaa.

Toivon sinulta lukijani,

kun tulet adventtipyhinä Pappilan jouluun, tuo tullessasi säilykepurkkeja. Näin autat nokialaisia vähävaraisia.

Me diakoniatyöntekijät jaamme säilykkeet asiakkaillemme muun ruoka-avun jatkeena vastaanotoilla ja kotikäynneillä.

Miksi juuri säilykkeitä? Ne kestävät kuljettelua ja käsittelyä ja säilyvät hyvin.

Kiitos lahjastasi!

Sirkku Mäkelä
diakoniatyöntekijä

 

 

 

maanantai 17. marraskuuta 2014


Joulun odotusta. Nytkö jo?

 
Lupasin yli kuukausi sitten kirjoittaa blogin jouluun valmistautumisesta. Kirjoituksen palautus sovittiin 3.11. mennessä. Olen kirjannut lupaukseni kalenteriini, etten unohtaisi. Pari kertaa ennen kalenterihälytystä kirjoituslupaukseni on jo käynyt mielessä. On kuitenkin vasta lokakuun viimeisen päivän ilta, kun ryhdyn kirjoittamaan. Työn arjessa joulu tuntuu kaukaiselta vaikka siihen on aikaa enää vain kahdeksan viikkoa.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hyvin suunnitelmallisia elämässään. Osa heistä on jo nyt hankkinut kaikki aikomansa joululahjat. Eipä sitten tarvitse viime hetkellä ruuhkissa stressaantua. Minä en ole näin suunnitelmallinen. Yleensä olen lähes viime metreillä joulupukin asioilla. Rouvan kanssa kylläkin suunnittelemme lahjat etukäteen.

Kun lapset olivat pieniä, lahjat olivat tärkeämpiä. Kaikki ovat nyt jo täysi-ikäisiä. Hankimme vain muutaman lahjan; kirjoja, urheiluvaatteita ja tietysti joulusuklaata.

Olen kai vanhanaikainen kun jotkut joulun alusaikaan liittyvät kaupalliset asiat lähes ärsyttävät minua. Ne ovat pieniä asioita kuten kahviloiden joulutorttutarjonta tai kauppojen jatkuva joulumusiikki ja täydellinen joulusomistus jo viikkoja ennen adventtia. Minä en osta joulutorttua ennen ensimmäistä adventtia enkä enää loppiaisen jälkeen!

Meillä valmistetaan ensimmäinen joulupiparitaikina itsenäisyyspäivän aikoina. Se yleensä ei pääse uuniin saakka. Minä en ole vähiten syyllinen. Tässä alkaa jo olla jouluntuoksua ja -odotusta. Tosin ensimmäinen konkreettinen joulunodotuksen tunne tulee minulle 1. adventtina. Hoosianna on aina yhtä vaikuttava. Joulukuussa joulukonsertit tai kauneimmat joululaulu -tilaisuudet valmistavat hienosti kohti aattoa. Kun lapset olivat pieniä, päiväkotien, kerhojen ja seurojen sekä ala-asteen kuusijuhlat olivat sykähdyttävän hienoja juhlia vierailla.

 Joulukalat olemme yleensä hankkineet kauppahallista aatonaattona. Tiedän, että kalat voi etukäteen tilata, ja silloin välttyy jonottamiselta. Aina emme tilaa etukäteen. Kauppahallissa vuoroaan jonottamisessa on erityinen tunnelma; ihmiset ovat leppoisia ja ystävällisiä toisilleen, tungoksesta huolimatta. Joulurauhan voi miltei käsin koskettaa.

Joulu on kodinjuhla. Perheelleni on ollut hyvin tärkeää viettää joulua yhdessä isovanhempien kanssa. Traditioihimme kuuluvat aattona aamusta alkaen joulukuusen koristelu, joulupuuron syöminen, joulurauhan julistuksen katsominen, joulukirkossa käyminen, juhlava ja kiireetön aaton päivällinen, joululaulujen laulaminen ja lahjojen jakaminen. Tämä on kokonaisuus, mitä huomaan juuri odottavani.

Traditiot syntyvät toistoista. Kun katson perheeni joulusta otettuja valokuvia, ovat ne otettu hyvin samankaltaisista tilanteista. Siitä huolimatta en koe kyllästymistä. Se johtuu siitä, että joulu toistuu vuoden rytmillä ja siitä, että joulussa, sen vietossa ja sanomassa on jotain erityisen arvokasta ja odottamisen arvoista.

Eero Väätäinen
kaupunginjohtaja

perjantai 7. marraskuuta 2014


Muista Isää!


Taas on se aika vuodesta.

Joulukuvastot tunkeutuvat suomalaisten koteihin kertoen lelumaailman ilosanomaa. Nurkan takana häämöttävät veronpalautukset saavat sormet kihelmöimään tulevasta kulutusjuhlasta. Kohta on rahaa millä mällätä!

Vuodesta 1970 Suomessa juhlittu isänpäivä osuu ajallisesti yhteen tämän joulunajan kaupallisen puolen kanssa.

Kysymykset kirkuvat mainoksissa: Mitä ostat isälle? Mistä isä pitää?  Onko isällä jo sitä vai tarvitseeko hän tätä?

Mitä isät oikeasti tarvitsevat? Pitkissä kalsareissakin on puolensa, mutta toivoisin, että isiä muistettaisiin vuoden mittaan pitkin ja lämpimin ajatuksin eikä kerran vuodessa jollain tavaralla.

Isänä olemiseen liittyy monenlaisia odotuksia, joista useimmat asetamme me isät itse itsellemme. Pitäisi olla paljon ja vielä vähän enemmän.  

Kysyin pojaltani kerran, että mikä on hänen mielestään isän tärkein tehtävä?
Poika mietti hetken ja vastasi: ”No se, että tekee kaiken, mitä äiti käskee”.

Vakavasti ottaen, isänä on mielestäni tärkeintä olla läsnä. Kavahdan, kun mietin sellaista sanontaa kuin ”antaa isän kädestä”. Kasvatuksen malli korosti ennen vanhaan isän ankaruutta. Isät murahtivat aina viimeisen sanan. Nyt isilläkin on onneksi lupa osoittaa tunteitaan ja sanavarastokin on kasvanut käsittämään myös hellittelysanoja. 

Mutta vielä takaisin lähestyvään isänpäivään.

Sinä olet isäsi paras lahja. Ja paras lahja omalle isälle on sanoa ääneen: ”Sinä olet tärkeä ja rakas”.  

 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014




Marraskuun musta viitta



Suomi on harvoja kieliä, missä kuukausilla on omankieliset nimet. Suomalaisille oli muinoin tärkeää, että kuukauden nimi muistutti aikaa, jota elettiinn. Marraskuu, kuoleman kuu. Marras merkitsee kuolemaa. Maa on martaassa, kuoleman kielissä. 

Marraskuu kantaa hartelillaan sysimustaa viittaa. Syystuulen voimalla se hulmauttaa sen verhoamaan maiseman hämärään valoon. Peittämään auringon valon ja vielä viipyilevät vihreän ja punaisen sävyt. 

Kuljemme kohti vuoden loppua. Valo vähenee vähenemistään ja usko uuteen aamuun roikkuu yhä ohenevassa langassa. Sitkeä on kuitenkin tuo valon lanka. Pimeimmänkin päivän taakkaa se jaksaa kantaa ja lupaa, lupaa valon vielä voittavan.

Kun sysipimeään sytyttää kynttilän, sen liekki näkyy kilometrien päähän. Valo on pimeyttä voimakkaampi. Valolla on valtava voima. Vasta pimeydessä se todella tulee näkyviin. Pienikin liekki, joka valossa on vain kalpea häivähdys, loistaa nyt  kirkkaana. 
Ehkä me tarvitsemme pimeyttä, nähdäksemme valon. 

Vielä pimenee monen päivän ajan, mutta lupaus on jo olemassa. Valo voittaa ja 22.12. jälkeen päivä alkaa ottaa takaisin menettämäänsä. 

Siihen saakka nautin pienistä valoista, jotka saavat pimeyden näyttämään vähemmän pimeältä. Kietoudun marraskuun mustaan samettiviittaan ja katson kynttilän liekkiin niin, että silmiä häikäisee.