tiistai 23. joulukuuta 2014

 Näin sydämeeni joulun teen


Minulle joulu on aina ollut perheen juhla. Sellainenhan se ennen kaikkea oli Betlehemissäkin,
vaikka olosuhteet olivatkin hieman erikoiset. Koska tänäkin vuonna lähden joulun viettoon perheeni
luokse, oma kotini jää joulun ajaksi tyhjilleen. Siksi jouluvalmisteluni kotona ovat hyvin vähäiset:
varmaankin avaan vain kotialttarillani lepäävän Raamatun jouluevankeliumin kohdalta.

Joulutunnelmaan voin etukäteen virittäytyä myös vaikkapa laulamalla joululauluja kynttilöiden
lempeässä valossa tai leipomalla joitakin jouluisia herkkuja. Adventinajan messut, kauneimmat
joululaulut ja muut seurakunnan tapahtumat ovat toki myös läsnä joulunodotuksessani.

Kaikkein tärkeintä minulle onkin avata jouluevankeliumi myös sydämessäni. Pyrin muistuttamaan
itseäni siitä, että Jeesus syntyi aikanaan myös minun Herrakseni. Hän tuli – ja tulee yhä edelleen –
tuomaan minulle iloa ja toivoa, rauhaa ja rakkautta. Hän varmasti toivoo minun tekevän tilaa
lahjoilleen ja jakavan niistä edelleen myös muille ihmisille. Tilaa pyrin tekemään hoitamalla kaikki
rästiin jääneet tehtävät pois päiväjärjestyksestä hyvissä ajoin ennen joulua, jotta voisin täydestä
sydämestäni keskittyä juhlimaan Vapahtajani syntymää.

Lahjojen keksimisessä en koskaan ole ollut oikein elementissäni, vaikka niiden antamisesta
iloitsenkin. Joulun alla kiertelen kyllä kauppoja tutkien, josko jotakin ihanaa löytyisi, mutta
nykyisin mieluummin vaikka leivon tai teen jotakin itse. Saajapuolella olen viime vuosina
havainnut tulleeni vanhaksi: Pienempänä selasin kuvaston toisensa perään ja laadin pitkiä
toivelistoja kaikesta, mitä halusin, mutta nykyisin arvostan enemmän yhteistä aikaa, enkä
välttämättä osaa esittää yhtäkään konkreettista lahjatoivetta.

Ylenpalttisen siivoamisen, koristelun ja paketoimisen sijasta jouluvalmisteluni keskittyvät siis
rauhoittumiseen ja Jeesuksen vastaanottamiseen. Ennen joulua pyrin pääsemään eroon kaikista
stressitekijöistä, jotta voisin hyvillä mielin nauttia perheeni seurasta ja Jumalani läsnäolosta. Erään
suosikkijoululauluni sanoin: ”Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi
syntyy uudelleen.”

Siunattua joulunodotusta!

Hymyin ja halauksin,

Sini

 

 

 

 


 

 

 

 

 

 



 

 

maanantai 22. joulukuuta 2014


Joulukuusen juurella


Minulle joulunvalmistelujen tuskallisin osa on ollut jo useana vuotena joulukuusen kynttilöiden ripustaminen kuuseen. Jokunen vuosi sitten onnistuin saamaan sähkökynttilöiden johdot kaamealle mutkalle. Istuen kuusen vieressä olen johtoja yrittänyt monena jouluna setviä suoraksi. En ole onnistunut.  Kärsivällisyys ja aikakin on loppunut kesken. Tuskastuneena olen lyönyt epämääräisen mytyn kuuseen kiinni ja saman mytyn taasen laatikkoon joulun jälkeen.  Uusia kynttilöitä en suostu ostamaan. Pitäähän ne johdot joskus selväksi saada.

Tänä vuonna päätin, että isäni saa selvitellä johdot. Hänellä on siihen touhuun tarvittavaa kärsivällisyyttä ja järkeä.  Isäni ei ole mikään pikkuruisen ja sievän tekijä, mutta kynttilöiden johdot hän taatusti jaksaa selvittää. Vaan eipä isäni tullutkaan käymään meillä ennen joulua. En saanutkaan vastuuta siirrettyä toiselle. Taas siis törmäsin omaan sotkukasaani. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Yhtenä yönä heräsin neljän pintaan ja aikani unta haettua hain kynttilät kaapista. Siinä sitten  aamuyöstä setvin, kiersin johtoja ja pujottelin.  Tulihan niistä selvää. Nyt on johdot tasapuolisesti kuusen ympärillä. Ei vain siinä mihin sattuvat ylettämään. Kannatti valvoa ainakin sinä yönä.

Tämän vuoden kuusemme on peräisin minun lapsuudenkotini metsästä. Se  metsä  on kuulunut isovanhemmilleni ja sitten vanhemmilleni.  Minusta tämä kuusi on kaunis. Se tuntui heti kovin tutulta -pieni lyhyenläntä ja savolainen. Minä en ronklaa kuusen kanssa. Pääasia on se, että se tulee meidän mailta ja että se on vihreä. Kuusi on juuri sopiva ja minähän kuulun tähän puuhun ja tämä puu kuuluu minun lapsiini. Vähän niin kuin Jeesus kuului Daavidin sukuun ja sukupuuhun. Kuusen koristelusta vastasivat lapset. Siihen en minä tähteä ja kynttilöitä enempää puutu. Koristeista osa on perittyjä lasteni isän suvusta, iso osa itse tehtyjä, osa lahjaksi saatuja ja muutaman olen jopa ostanutkin. Niistä sitten lapset kokosivat oman makunsa mukaisen koristuksen.  Kirjavahan tuo on, mutta niinhän on elämäkin. Ei aina tyylipuhdasta. Sohvan uumenista, suklaarasia sopivasti käden ulottuvilla, kuusi näyttää kovin kauniilta.

”Joulukuusi hohtaa tuttu valo tuo. Sydämemme johtaa seimen lapsen luo. Lapsen luo.”

Sanna Erkanaho

lauantai 20. joulukuuta 2014

Joulu saapuu


Joulun odotus on kohtalaisen kiireistä aikaa. Omassa uskonnonopettajan työssäni koulusta kulkeutuu työpöydälle paksut pinkat kokeita tarkastettavaksi. Adventti- ja jouluhartaudet vaativat järjestämistä. Kotona mielen läpi puskee monenmoista asiaa: Mistä löytyy jälleen kerran ne osoitteet joulukortteihin? Mitä ostetaan tällä kertaa kenellekin lahjaksi? 

Tämän pesukonemaisen pyörityksen katkaisee tällä kertaa joulunajan konsertti. Kirkko, kynttilät ja kauniit joululaulut. Konsertissa tulee kuitenkin hieman keskeneräinen olo. En taida ollakaan vielä ihan valmis joulun odotukseen. Tekemättömiä asioita tuntuu olevan aivan liikaa. En osaa heittäytyä joulun odotuksen tarjoamaan rauhaan ja lepoon, kun on vielä niin paljon tehtävää ja muistettavaa.

Joulun odotuksesta olen vähitellen oppinut, että mielen tyyneys kaiken kiireen keskellä voi löytyä, mikäli niin vain tahtoo ja päättää. Ruuhkaisen kaupan kassajonossa aikaa kuluu juuri se määrä kuin kuluu, hermoili tai ei. Koulun käytävällä ei auta huuto eikä hermoilu. Kokeita voi tuntua riittävän loputtomiin, mutta jos katsoo vain yhtä nippua kerrallaan, niin mielen valtaa olo, että kyllä tästä selvitään.

Mutta joulu se tulee kouluunkin ja Enkeli taivaan päästäneen perinteisesti laulamaan. Koulu hiljenee ja aikaa jää riittämiin sen odotukseen, kun lauletaan: Joulu saapuu jokaiselle, lapselle ja aikuiselle. Sydämiimme joulun lahja, seimen luona annetaan. 

 Kai Järvinen

 

 

 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014


Joulu keskellämme


"Hyvää joulunaikaa!" toivottaa ystäväni. Kiitän, heilautan kättä ja lähden kävelemään kotiin päin. Mielessäni pyörii joulun ajan ja joulun kiireiden ristiriita. Välillä tuntuu, että joulun aikaa on liian vähän tekemisiin ja täytymisiin nähden. Muistinko lähettää joulukortin kaikille? Täytyykö minun tehdä kaikki itse? Pyöräyttää piparkakkutaikina, pyyhkiä kattolampusta pölyt.. Lyhennän kysymystä. Täytyykö minun tehdä?  Millaista joulua oikeastaan toivon? Mitkä asiat tuovat joulun?

 Huomaan kyseleväni itseltäni outoja. Jouluhan tulee. En minä voi tekemällä tai tekemättä jättämisillä estää sen tuloa. En taidakaan etsiä joulua, vaan joulun tunnelmaa. Taas kerran mietin, mistä joulun tuntu tulee. Muistan sadun, jossa Liina Jänöliini käy viemässä joulumuistamisia Kettulaan, Hirvelään ja Karhulaan. Noissa kodeissa joulu on tyystin erilainen, ja jokaisessa kodissa vakuutetaan, että joulu on aina hyvä. Liina Jänöliinille erilaiset joulut näyttäytyvät vieraina, vähän pelottavinakin. Lopulta Liina palaa kierrokseltaan omaan kotiin, tuttuun jouluun, joka tuntuu hyvältä.

Tänä vuonna jouluaatossani on jokin sellainen elementti, joka on minulle vieras. En katselekaan joulurauhanjulistusta kotona, vaan lähden töihin. Olen mukana Nokian kirkossa perheiden jouluaattojen hartauksissa. Työpäivän jälkeen palaan omaan kotiin - jouluun, joka on tuttu, mutta kuitenkin aivan erilainen.
 
Koti lähestyy. Ajatukset kierähtävät levollisiksi. Ehkä tänä vuonna jouluilta on erilainen kuin ennen. Ehkä jouluiloni tuleekin siitä, että näen lasten jännityksen kirkossa. Ehkä lasten itkut ja ilot hartauksissa palauttavat mieleeni ne ajat, kun omat lapseni olivat pieniä. Ehkä jonkun lapsen hämmästys muistuttaa minua omista lapsuuden jouluista, kun istuin aattohartaudessa mummani ja äitini kanssa. Ehkä joulurauhan tunne tuleekin siitä, kun veisaamme yhdessä enkelitaivaat. Ihan samalla tavalla kuin kaikkina jouluina.

 Avaan kotioven. Lämpö ja tuoksu tulvahtavat vastaan. "Äiti! Mä tein meille joulutorttuja." Siinä, aivan tavallisena arki-iltana, tavararöykkiöiden, läksykirjojen ja tiskivuorten vieressä, on joulu keskellä meitä.

Päivi Lahdenniemi, lastenohjaaja Nokian seurakunnasta

torstai 11. joulukuuta 2014


Täydellinen joulu


Jos et aio viettää jouluasi kaapissa, älä siivoa kaappeja jouluksi.

Tässä marttojen tutussa ohjeessa on vissi järkensä. Minä lienen esimerkki siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin joulunlaitto voi mennä.

Yliopiston syyslukukausi päättyi aina jo joulukuun puolivälissä, joten minulla oli opiskelijana hyvää aikaa touhuta joulua talossamme. Vein asian huippuunsa; marraskuussa tein listan johon kirjasin kaikki työt. Kas näin listani kuului: tiistai 1. päivä joulukuuta, siivoa vaatekaappi ja leivo joulukakku. Keskiviikko 2. päivä joulukuuta, siivoa vaatehuone. Torstai 3. päivä joulukuuta, siivoa varasto ja eteisen naulakko sekä sen hattuhylly. Perjantai 4. päivä joulukuuta, leivo piparit….

Tätä rataa suoritin listaani kunnes jouluaattona talossamme ei ollut yhden yhtäkään komeroa, kaappia, hyllyä tai nurkkaa, jota en olisi siivonnut, ja pakastimessa odotti runsas kattaus leivonnaisia. Melkein minua häiritsi, jos joulun saapuessa vaatehuoneen silitettävien pyykkien korissa oli odottamassa yksi aatonaaton joulusiivouksesta pesuun kulkeutunut pöytäliina.

Mukavaahan se oli, ei siinä mitään. En ole koskaan tunnistanut tunnetta nimeltä joulustressi, vaan pieni häärääminen on hyvä osa valmistautumista ja joulutunnelmaa. Yletön valmistautuminen kuitenkin kohotti odotukseni kovin korkealle. Jouluaaton oli sitten määrä huipentua täydellisyyden tunteeseen. Kuitenkin minua jouluna kalvoi pieni vaimea tunne siitä, ettei huipennusta tullutkaan. Joulu oli humauksessa ohi ja ääni sisälläni kysyi, oliko se sittenkään ollut kaiken vaivan arvoinen.

Sitten tuli joulu, jona lapseni oli aivan pieni, vain 6 viikon ikäinen. Ihmettelin, miten nyt valmistaisin joulun.

Yllätyin. Aatonaattona tein tavanomaisen lauantaisiivouksen, levitin koristeet kotiin ja hups, meillä oli joulu. Ihan kuin ennenkin.

Siinä oivalsin jotakin.

Sen koommin en ole joulun tähden viitsinyt ährätä ylenmäärin. Tulee se joulu vähemmälläkin. Ihmetystä ja melkein sääliä tuntien katselen aikakauslehtien hopeoituja valokuvia perheistä, jotka lokakuusta lähtien suihkuttavat tekolunta puunoksiin, käärivät kävyistä koristeita, sovittelevat hohtavia kynttelikköjä pitkään pirtinpöytään ja valmistavat Täydellistä Joulua. Onko valmistelu itsessään nautinto vai tavoittamattoman harmonian tavoittelua? Tuntuuko heistä jouluna täyteläiseltä vai tyhjältä?

Minna Ala-Heikkilä

Nokian Uutisten päätoimittaja

sunnuntai 7. joulukuuta 2014


Lähetystyö valmistautuu jouluun

Joulunalus on lähetystyössä vuoden kiireisintä aikaa.

Joka vuosi Adventtia edeltävänä päivänä on lähetysmyyjäiset - tänä vuonna 29.11.

Niiden valmistelut aloitettiin useita viikkoja aikaisemmin ja toteuttamassa oli kymmeniä vapaaehtoisia.

Yhteisestä aherruksesta on tulostakin: 5592 euroa. Se on iso raha.

Ystävyysseurakuntamme Kihelkonna Virossa saa 563 euroa lasten kesäleirejä varten.

Muu tuotto käytetään työhön vastuualueillamme Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa.

 Joulun valmisteluihin kuuluu myös lähettien muistaminen.

Minulla on iso etuoikeus saada lähettää mojovat joulumuistamiset Rantasille Thaimaaseen, Tuppuraisille Etiopiaan, Tynkkysen Karille Viroon ja Pipa Taylorille Lontooseen.

Pakettiin pistin Nina Åströmin CD:n, suomalaisen kalenterin ja salmiakkia.

Adventin perhemessussa siunasimme matkaa uuden nimikkolähetin Riitta Granrothin.

Hän lähti työalueelleen Ranskaan jo heti seuraavana päivänä ja sai joululahjansa mukaan.

 Joulun alla muistan työvuosiani Japanissa. Oli tapana, että seurakunta, vaikka olikin pieni (10 - 15 henkeä), järjesti koko kaupungille perheiden joulujuhlan, konsertin ja kynttilähartauden. Siellä mansikkakakku kuuluu jouluruokiin.

Niinpä lähetti leipoo. Muistan eräänäkin jouluna leiponeeni 20 mansikkakakkua yhtä juhlaa varten.

Vuosien varrella alkoikin sitten mansikkakakku kuulua jouluruokiin paremmin kuin kinkku.

Tänä vuonna juhlimme vielä seurakunnan vapaaehtoisten kanssa 11.12. ja laulamme Kauneimpia joululauluja 14.12..

Vietämme maailman jouluja Pappilassa 14.12. klo 13 alkaen (puuro syödään sitä ennen).

Tulehan paikalle, niin saat kokea senegalilaista, englantilaista ja japanilaista jouluiloa.

Kutsujana ja kirjoittajana lähetyssihteeri Mirja Hukari

 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014


Paketillinen tarinoita

 
Mitä tekee joulun alla ihminen, jonka ammatti on tarinankertoja? No, tietysti tarinoita.

Tänä jouluna hän lähettää meille riimejä pakettikortteihin:

”Riimit kiehtovat minua ja ajattelin, että ne voisivat olla myös arvoituksia siitä, mitä paketti sisältää. Usein kortit menevät lahjapaperien mukana roskikseen, mutta nämä voisivat säilyä aarteina läpi elämän. Tässä sinulle muuta malliksi, iloksi ja ajatusten virittämiseksi. Oikeat vastaukset ovat vasta lopussa.”

Hämärän hyssy, pimeä syssy.
Vintissä piilossa,
tai rotta viljasiilossa.
Käsiä kun tarvitaan,
tämä antaa valoaan.  
Valoa sinun jouluusi,
arkeesi ja juhlaasi.

Autolla ajetaan varo varovasti,
ettei kaadu ajaja ja lasti.
Mummolaan kun pyöräilemme,
pilven hattaraa ei näy…
Ja nämä kaksi kun yhdistämme,
myös pohjelihaksia kasvatamme.
Vauhdikasta joulua toivoen,
ja maltilla kesää odottaen.

Useimmilla on monta erilaista,
se koristaa ja auttaa arjessa naista.
Voit tehdä sen itse tai kaupasta ostaa.
Toisinaan uusi, mieltä nostaa.
Toivon tämän tuovan jouluusi iloa,
ja sinne aarteita monta kiloa.

Usein ne langalla peitellään,
ja erilaisiin suojiin työnnetään.
Pestään usein ja toiset rasvaa,
päälliset niistä jokaisella kasvaa.
Hoivaa ja huolta niille pitäisi antaa,
jotta jaksavat meitä kantaa.

Tässä siihen sinulle kortti avuksi,
tuokoon se iloa jouluun ja arkeesi.

 Aamun ilo, päivän valo,
tauon kaveri ja huokaisun hetki.
Tämän kaverina usein lepohetki.

Kuuma tai kylmä, molemmat on hyvä.
Ostetusta, saadusta ilo syvä.
Toivottavasti kuosi sopii ja miellyttää.
 
Hyviä hetkiä jouluun ja keskelle elämää. 

Oikeat vastaukset: Otsalamppu, polkuauto, käsilaukku, jalkahoito, muki

Terveisin tarinankertoja Kiisi Isotalo

Kiisin ja blogisti Rouva Huun (tutkija ja kriitikko, FT Päivi Heikkilä-Halttunen) voit tavata 7.12. Pappilan Joulussa. Päivin ajatuksiin lasten ja nuorten kirjallisuudesta voit tutustua http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/

maanantai 24. marraskuuta 2014


 

Ajatuksia diakonian arjesta

 
”Pienikin valo voi olla pimeässä ratkaisevan tärkeä. Se voi ohjata jonkun pois pimeydestä.

Älä siis kätke valoa, joka sinussa on. Joku voi sen avulla löytää suuremman valon.

Se valo, joka sinussa, lapseni, on, ei ole sinun valosi.

Se on minun Henkeni valo, ja se ohjaa sinua ja sinun välitykselläsi muitakin uuteen elämään.”

Maija-Liisa Heiskanen: Aamun Sana


Kuuntelen diakoniavastaanotolla asiakastani, jonka rahat riittävät juuri ja juuri vuokraan ja ruokaan. Kaikesta on pihistettävä, mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Yksikin isompi lasku tai yllättävä menoerä sotkee talouden. Kun mistään ei voi enää nipistää pois, ainut mahdollisuus on ruoka. Mietimme yhdessä, miten tulla toimeen. Usein olen neuvoton, en minäkään keksi mistä vielä voisi säästää. Voin olla tukemassa asiakastani ruokakassilla tai antaa osto-osoituksen kauppaan. Katsomme yhdessä onko tuossa lahjoituksena tulleessa laatikossa joku vaate tai kengät jotka voisi ottaa. Näin voi selvitä sinne seuraavaan työttömyyskorvaukseen saakka.

Ensi kuussa ei tule rahaa sen enempää, ja on vielä joulukin tulossa. Miten se menee?

Kuulen monen pelkäävän joulua. Jouluun liittyy niin monenlaisia tunteita, muistoja ja ulkonaisia vaatimuksia. Monet pelkäävät yksinoloa, yksinäistä joulunaikaa, jolloin kaikki auttajatahotkin laittavat ovensa säppiin moneksi päiväksi. Monella ei ole mitään paikkaa mihin voisi mennä.

Itse voi leipoa, valmistaa ruokia ja tehdä lahjoja, näin ne tulevat edullisemmiksi. Onneksi on kirpputoreja, joista löytää myös edullisesti paketoitavaa. Lahja voi olla myös puhelinsoitto, kortti tai vierailu.

Elämäämme mahtuu monenlaisia jouluja.

Kuuntelen myös surevaa, joka miettii miten selviää ensimmäisestä joulusta yksin.

Eron kokenut kertoo, miten kipeää tekee jo ajatuskin yksinäisestä juhla-ajasta. Onneksi on niitäkin, jotka iloitsevat ensimmäisestä joulusta yhdessä rakkaansa, lapsensa, lapsenlapsensa kanssa. Kovin erilaisia ovat vuodet.

Mietimme asiakkaani kanssa yhdessä mikä on joulun tarkoitus. Mikä siinä on oleellista? Hienot ulkonaiset puitteet vai joku muu? Voisiko ajatella että vähemmälläkin on väliä? Vähemmän onkin enemmän? Sisäinen taju jostakin suuremmasta onkin paljon tärkeämpää kuin ulkonainen meno?

Meille jokaiselle annetaan jouluna lahja. Se on Jeesus lapsi. Seimen lapsi on meille pelastus. Taivaan Isän lahja tuo meidän elämäämme sisäisen valon, joka lämmittää ja antaa voimaa.

Voin olla tuota taivaallista valoa välittämässä kun ojennan ruokakassia tai kuuntelen asiakastani ja toivotan hänelle hyvää ja rauhallista joulun aikaa.

Toivon sinulta lukijani,

kun tulet adventtipyhinä Pappilan jouluun, tuo tullessasi säilykepurkkeja. Näin autat nokialaisia vähävaraisia.

Me diakoniatyöntekijät jaamme säilykkeet asiakkaillemme muun ruoka-avun jatkeena vastaanotoilla ja kotikäynneillä.

Miksi juuri säilykkeitä? Ne kestävät kuljettelua ja käsittelyä ja säilyvät hyvin.

Kiitos lahjastasi!

Sirkku Mäkelä
diakoniatyöntekijä

 

 

 

maanantai 17. marraskuuta 2014


Joulun odotusta. Nytkö jo?

 
Lupasin yli kuukausi sitten kirjoittaa blogin jouluun valmistautumisesta. Kirjoituksen palautus sovittiin 3.11. mennessä. Olen kirjannut lupaukseni kalenteriini, etten unohtaisi. Pari kertaa ennen kalenterihälytystä kirjoituslupaukseni on jo käynyt mielessä. On kuitenkin vasta lokakuun viimeisen päivän ilta, kun ryhdyn kirjoittamaan. Työn arjessa joulu tuntuu kaukaiselta vaikka siihen on aikaa enää vain kahdeksan viikkoa.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hyvin suunnitelmallisia elämässään. Osa heistä on jo nyt hankkinut kaikki aikomansa joululahjat. Eipä sitten tarvitse viime hetkellä ruuhkissa stressaantua. Minä en ole näin suunnitelmallinen. Yleensä olen lähes viime metreillä joulupukin asioilla. Rouvan kanssa kylläkin suunnittelemme lahjat etukäteen.

Kun lapset olivat pieniä, lahjat olivat tärkeämpiä. Kaikki ovat nyt jo täysi-ikäisiä. Hankimme vain muutaman lahjan; kirjoja, urheiluvaatteita ja tietysti joulusuklaata.

Olen kai vanhanaikainen kun jotkut joulun alusaikaan liittyvät kaupalliset asiat lähes ärsyttävät minua. Ne ovat pieniä asioita kuten kahviloiden joulutorttutarjonta tai kauppojen jatkuva joulumusiikki ja täydellinen joulusomistus jo viikkoja ennen adventtia. Minä en osta joulutorttua ennen ensimmäistä adventtia enkä enää loppiaisen jälkeen!

Meillä valmistetaan ensimmäinen joulupiparitaikina itsenäisyyspäivän aikoina. Se yleensä ei pääse uuniin saakka. Minä en ole vähiten syyllinen. Tässä alkaa jo olla jouluntuoksua ja -odotusta. Tosin ensimmäinen konkreettinen joulunodotuksen tunne tulee minulle 1. adventtina. Hoosianna on aina yhtä vaikuttava. Joulukuussa joulukonsertit tai kauneimmat joululaulu -tilaisuudet valmistavat hienosti kohti aattoa. Kun lapset olivat pieniä, päiväkotien, kerhojen ja seurojen sekä ala-asteen kuusijuhlat olivat sykähdyttävän hienoja juhlia vierailla.

 Joulukalat olemme yleensä hankkineet kauppahallista aatonaattona. Tiedän, että kalat voi etukäteen tilata, ja silloin välttyy jonottamiselta. Aina emme tilaa etukäteen. Kauppahallissa vuoroaan jonottamisessa on erityinen tunnelma; ihmiset ovat leppoisia ja ystävällisiä toisilleen, tungoksesta huolimatta. Joulurauhan voi miltei käsin koskettaa.

Joulu on kodinjuhla. Perheelleni on ollut hyvin tärkeää viettää joulua yhdessä isovanhempien kanssa. Traditioihimme kuuluvat aattona aamusta alkaen joulukuusen koristelu, joulupuuron syöminen, joulurauhan julistuksen katsominen, joulukirkossa käyminen, juhlava ja kiireetön aaton päivällinen, joululaulujen laulaminen ja lahjojen jakaminen. Tämä on kokonaisuus, mitä huomaan juuri odottavani.

Traditiot syntyvät toistoista. Kun katson perheeni joulusta otettuja valokuvia, ovat ne otettu hyvin samankaltaisista tilanteista. Siitä huolimatta en koe kyllästymistä. Se johtuu siitä, että joulu toistuu vuoden rytmillä ja siitä, että joulussa, sen vietossa ja sanomassa on jotain erityisen arvokasta ja odottamisen arvoista.

Eero Väätäinen
kaupunginjohtaja

perjantai 7. marraskuuta 2014


Muista Isää!


Taas on se aika vuodesta.

Joulukuvastot tunkeutuvat suomalaisten koteihin kertoen lelumaailman ilosanomaa. Nurkan takana häämöttävät veronpalautukset saavat sormet kihelmöimään tulevasta kulutusjuhlasta. Kohta on rahaa millä mällätä!

Vuodesta 1970 Suomessa juhlittu isänpäivä osuu ajallisesti yhteen tämän joulunajan kaupallisen puolen kanssa.

Kysymykset kirkuvat mainoksissa: Mitä ostat isälle? Mistä isä pitää?  Onko isällä jo sitä vai tarvitseeko hän tätä?

Mitä isät oikeasti tarvitsevat? Pitkissä kalsareissakin on puolensa, mutta toivoisin, että isiä muistettaisiin vuoden mittaan pitkin ja lämpimin ajatuksin eikä kerran vuodessa jollain tavaralla.

Isänä olemiseen liittyy monenlaisia odotuksia, joista useimmat asetamme me isät itse itsellemme. Pitäisi olla paljon ja vielä vähän enemmän.  

Kysyin pojaltani kerran, että mikä on hänen mielestään isän tärkein tehtävä?
Poika mietti hetken ja vastasi: ”No se, että tekee kaiken, mitä äiti käskee”.

Vakavasti ottaen, isänä on mielestäni tärkeintä olla läsnä. Kavahdan, kun mietin sellaista sanontaa kuin ”antaa isän kädestä”. Kasvatuksen malli korosti ennen vanhaan isän ankaruutta. Isät murahtivat aina viimeisen sanan. Nyt isilläkin on onneksi lupa osoittaa tunteitaan ja sanavarastokin on kasvanut käsittämään myös hellittelysanoja. 

Mutta vielä takaisin lähestyvään isänpäivään.

Sinä olet isäsi paras lahja. Ja paras lahja omalle isälle on sanoa ääneen: ”Sinä olet tärkeä ja rakas”.  

 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014




Marraskuun musta viitta



Suomi on harvoja kieliä, missä kuukausilla on omankieliset nimet. Suomalaisille oli muinoin tärkeää, että kuukauden nimi muistutti aikaa, jota elettiinn. Marraskuu, kuoleman kuu. Marras merkitsee kuolemaa. Maa on martaassa, kuoleman kielissä. 

Marraskuu kantaa hartelillaan sysimustaa viittaa. Syystuulen voimalla se hulmauttaa sen verhoamaan maiseman hämärään valoon. Peittämään auringon valon ja vielä viipyilevät vihreän ja punaisen sävyt. 

Kuljemme kohti vuoden loppua. Valo vähenee vähenemistään ja usko uuteen aamuun roikkuu yhä ohenevassa langassa. Sitkeä on kuitenkin tuo valon lanka. Pimeimmänkin päivän taakkaa se jaksaa kantaa ja lupaa, lupaa valon vielä voittavan.

Kun sysipimeään sytyttää kynttilän, sen liekki näkyy kilometrien päähän. Valo on pimeyttä voimakkaampi. Valolla on valtava voima. Vasta pimeydessä se todella tulee näkyviin. Pienikin liekki, joka valossa on vain kalpea häivähdys, loistaa nyt  kirkkaana. 
Ehkä me tarvitsemme pimeyttä, nähdäksemme valon. 

Vielä pimenee monen päivän ajan, mutta lupaus on jo olemassa. Valo voittaa ja 22.12. jälkeen päivä alkaa ottaa takaisin menettämäänsä. 

Siihen saakka nautin pienistä valoista, jotka saavat pimeyden näyttämään vähemmän pimeältä. Kietoudun marraskuun mustaan samettiviittaan ja katson kynttilän liekkiin niin, että silmiä häikäisee.