Karitsa
Synnyin juuri. Se on kovin outoa. Äitini katselee minua
uteliaasti, nuolee turkkiani puhtaaksi. Maailma on uusi, se on valtava. Katson
tähtistä taivasta yläpuolellani ja laajoja ketoja ympärilläni. Näin suureen
maailmaanko minun on uskallettava tulla? Äiti, tarvitsen turvaa!
Rimpuilen jaloilleni. Huteraa. Näen paljon muita lampaita,
erilaisia, eri värisiä ja eri-ikäisiä. Olen vastasyntynyt, enkä siksi tunne
muita kuin äitini. Ovatkohan he ystävällisiä? Äitini lohduttaa minua
hiljaisella kosketuksellaan. Kaikki selviää vielä.
Joukkoomme kuuluu myös kaksijalkaisia, ihmisiä. Muutama
heistä näyttää aika väsyneeltä. Mikähän heitä niin väsyttää? Tuon yhden katse
on lempeä, ehkä vähän huolestunut. Hän silittää minua ja hymyilee. Alan uskoa
siihen, että tästä syntymisestä selvitään.
Nyt häikäisee! Äiti, päästä minut piiloon mahan alle!
Kurkistan turvapaikastani, ja näen jotain valtavan kirkasta ja komeaa. Valo
sattuu silmiin. Ensin yhden, sitten useamman olennon, jotka puhuvat meille.
Korvissani humisee. En ymmärrä noita outoja sanoja. Yksi valoisista olennoista
tuntuu katsovan suoraan minuun. Se katse tuntuu vatsanpohjassa saakka.
Laumamme ihmiset ovat hämmästyneitä ja tuijottavat suu auki
olentoja.
Joku taitaa itkeä. Mitä nyt tapahtuu? He kokoavat
tavaroitaan ja ovat lähdössä jonnekin. Älkää jättäkö meitä!
Äiti rauhoittaa minua. Ihmiset ovat usein tuollaisia.
Kiirehtivät paikasta toiseen. Ei hätää, ei ole syytä pelkoon.
Nukahdan. Äidin kylki on lämmin, sen vieressä on turvallista
maata.
Herään siihen kun ihmiset tulevat takaisin. He vaikuttavat
hengästyneiltä, kasvonsa punehtuneilta. Heitä ei väsytä enää, jokin on
muuttunut. Se lempeäkatseinen tulee luokseni ja ottaa syliin. Hän juttelee
hiljaa ihmeellisestä vastasyntyneestä. Puhuukohan hän minusta? Rauhoitun hänen
matalaan ääneensä. Syntyminen, tähän maailmaan tutustuminen tuntuu jo ihan
hyvältä. Nukahdan uudelleen.
Hanne von Weissenberg
Pastori, verkosto- ja yhteisötyön asiantuntia, Tampereen
hiippakunta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti