tiistai 5. tammikuuta 2016

Loppiainen - lahjojen päivä

Kaikkein tärkein joululahja



Siitä joulusta on aikaa pian jo 11 vuotta, silti muistan sen kuin eilisen päivän, sillä silloin sain antaa kaikkein tärkeimmän joululahjan.

Vietimme joulua 2004 isovanhempieni luona Mikkelissä, kuten olin itse viettänyt kaikki jouluni lapsuudesta saakka ja kuten olimme oman perheenikin kanssa jouluja tottuneet viettämään. Tästä joulusta tuli erilainen kahdesta suuresta syystä. Ensimmäistä kertaa joulua oli kanssamme viettämässä esikoispoikamme Arttu, vasta puolivuotias pojan pallero. Mukana olivat omien vanhempieni lisäksi myös molemmat isovanhempani, mummo ja pappa. Aattona oli myös eno perheineen.

Jouluaattona joulupukki tuli tuvan ollessa täynnä väkeä. Pukkina tällä kertaa enoni pukeutuneena punaiseen takkiin ja pukin naamariin. Lahjoja jaettiin sinne ja tänne. Jokaiselle oli jotakin. Arttu oli hautautua saamansa pakettivuoren alle, josta hän ei juuri ymmärtänyt iloita – ihmetteli vain suurin silmin ilonpitoa. Tapana oli, että nuorimmat avasivat pakettinsa ensin ja sitten siirryttiin ikäjärjestyksessä ylöspäin. Mummoni vuoro oli viimeisenä. Itse seurasin mummoni pakettien avaamista erityisen jännittyneenä.

Olin pitkään ja hartaasti pohtinut, mitä antaisin rakkaalle ihmiselle, joka koki, ettei mitään tarvitse ja jolla melkein kaikki tarvitsemansa tavarat on. Mummoni avasi paketin, josta syliin putosivat jalkaraspi, kylpysuola, rasva ja sydän kortti. Kortissa luki:” Lahjoitan sinulle jalkahoidon!” Mummoni ihmetteli ja hämmästeli ja toppuutteli, olisinhan malttamattomana halunnut hoitaa jalat heti. Sovittiin, että myöhemmin joululoman aikana.

Joulun päivät kuluivat nopeasti, ja kotiinlähtö lähestyi. Olin kuitenkin päättänyt hoitaa mummoni jalat, ja viimeisenä iltana maalla laitoin kylpyveden ja istutin mummoni tuoliin. Kylvetin, raspasin, pesin ja rasvasin mummoni jalat. Jutustelimme niin kuin aina – tavallisia asioita, ei mitään elämää suurempaa tai ihmeellisempää. Yhteinen hetki.  Seuraavana aamuna pakkasimme auton, ja matkasimme kotiin.

Reilun viikon päästä tästä suruviesti tuli. Mummoni oli lähtenyt viimeiselle matkalleen. Joulu oli samalla Artun ensimmäinen ja mummoni viimeinen.

Ikävä ei koskaan kokonaan lakkaa, mutta olen saanut lohtua ja voimaa muistaessani tuon joululahjan, yhteisen hetken. Mitään tärkeämpää tai kallisarvoisempaa en olisi voinut lahjaksi antaa - tai saada.

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja opettaja Anu-Riikka Lampinen. Pappilan joulun kuvat ovat hänen tekemiään.

--- --- ---

Jälkisanat ulkoisesti yksinkertaista joulua viettäneeltä

Kuten tämän joulun ensimmäisessä blogissa uhosin, vietin kuin vietinkin vähäeleisen joulun. Tässä hektisessä elämän vaiheessa se oli paikallaan, mutta ei ehkä pitemmän päälle minun juttuni.

Mitään "normaalijoulua" enempää ei tapahtunut, muttei vähempääkään. Jännästi jotkut asiat nousivat tärkeiksi, jotkut pieneksi luullut merkityksellisiksi. Vaikka nyt joulukortit. Luulin, ettei se tunnu missään, etten laittanut niitä. Mutta tuntui. Ja kortit, jotka itse sain, luin moneen kertaan.

(Salaa olin kiitollinen perheelle, joka ei hyväksynyt puutonta joulua. Hakivat takapihalta joulumännyn.)

Pappilan joulun blogi hiljenee, mutta muistuttaa "Voit joulun elää joka päivä vaan, ja parhaan vuotes tulet tuntemaan".

Anu Heiskanen
Nokian seurakunnan tiedottaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti